Antopäivä 29.1.2026

Asiassa on kyse siitä, kenelle päivärahakorvaus kuuluu maksaa. Vakuutuslaitos on maksanut päivärahan työnantajalle työtapaturma- ja ammattitautilain 139 §:n mukaisesti sillä perusteella, että työnantaja on maksanut A:lle tämän työsuhteen loppuessa vuosilomakorvauksen, lomarahan sekä työaikapankin rahakorvauksen. A vaatii, että myönnetty päiväraha maksetaan kokonaisuudessaan hänelle eikä työnantajalle.

Muutoksenhakulautakunta hylkäsi valituksen.

Muutoksenhakulautakunta totesi, että varsinaisen sairausajan palkan lisäksi työtapaturma- ja ammattitautilain 139 §:n 1 momentin mukaisia palkkoja ovat myös muut palkkaerät, joita työnantaja on maksanut samalta ajalta vahingoittuneelle lain tai sopimuksen perusteella siltä ajalta, jolta vakuutuslaitos on maksanut tälle ansionmenetyskorvausta. Myös lomaraha, lomakorvaus sekä työaikapankin rahakorvaus ovat palkkaeriä, joista maksetaan sosiaalivakuutusmaksut. Arvioitaessa sitä, miltä ajalta palkkaa maksetaan, ratkaisevaa on työn suorittamisajankohdan sijaan palkanmaksun ajankohta. Asiassa ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä myöskään sille, että kyseiset palkkaerät on maksettu siitä syystä, että A:n työsuhde on päättynyt. Näin ollen muutoksenhakulautakunta katsoi, että A:lle 31.5.2024 maksetut työaikapankin rahakorvaus, vuosilomakorvaus sekä lomaraha ovat 139 §:n 1 momentissa tarkoitettua palkkaa, joten vakuutuslaitoksen päätöstä maksaa päivärahakorvaus 9.5.2024-31.5.2024 A:n työnantajalle kyseisen lainkohdan mukaisesti ei ollut syytä muuttaa.

Äänestysratkaisu 9-1.

Eriävän mielipiteen jättänyt jäsen olisi kumonnut valituksenalaisen päätöksen ja määrännyt vakuutuslaitoksen suorittamaan A:lle ansionmenetyskorvauksen käsiteltävänä olleella ajalla.

Työtapaturma- ja ammattitautilain 139 §:n 1 momentin mukaan, jos vakuutuslaitos on myöntänyt vahingoittuneelle ansionmenetyskorvausta ja työnantaja on maksanut hänelle samalta ajalta lain tai sopimuksen perusteella palkkaa, ansionmenetyskorvaus maksetaan tältä ajalta työnantajalle enintään samalta ajalta maksetun palkan määräisenä.

Vakuutuslaitos on valituksenalaisella päätöksellä tarkistanut päivärahakorvausta 9.5.2024-31.5.2024 ja maksanut päivärahan A:n sijasta tämän työnantajalle, joka on maksanut A:lle vuosilomakorvausta, lomarahaa ja työaikapankin rahakorvausta. Vakuutuslaitos on perustellut asiaa sillä, että vuosilomakorvaus, lomaraha sekä työaikapankin rahakorvaus rinnastuu sairausajan palkkaan ja näin ollen korvaus on maksettu työnantajalle. Työnantaja ei ole maksanut kyseisenä ajanjaksona A:lle sairausajan palkkaa.

Työtapaturma- ja ammattitautilain tai lain esitöissä ei tarkemmin määritellä, mitä tarkoitetaan lain 139 §:n 1 momentin ilmaisulla ’’samalta ajalta’’. Vuosilomakorvaus, lomaraha sekä työaikapankin rahakorvaus ovat palkkasaatavia, joiden maksuperusta ei ole syntynyt tai ne eivät perustu ajanjakson 9.5.2024–31.5.2024 väliseen aikaan. Tältä osin kyseiset palkkasaatavat eroavat tilanteesta, jossa A:lle olisi maksettu esimerkiksi sairausajalta sairausajan palkkaa. Eriävän mielipiteen jättänyt jäsen katsoi, että tilanteessa työantajalle ei voida myöntää 139 §:n 1 momentin mukaista ansionmenetyskorvausta vuosilomakorvauksesta, lomarahasta tai työaikapankin rahakorvauksesta, sillä kyse on jo aiemmin syntyneistä työnantajan palkkasaatavista. Kyseiset saatavat eivät olisi tulleet maksettavaksi tapauksessa todettuna maksupäivänä, jos A:ta ei olisi irtisanottu. Jäsen katsoi, että asiassa on annettava merkitystä lain sanamuodon mukaiselle ilmaisulle ’’samalta ajalta’’ ja tapauksessa kyseessä olevien palkkasaatavien maksuperustan syntyajankohdalle, jotka eivät samat kuin säännöksessä mainittu ajankohta eli aika, jolloin vakuutuslaitos on myöntänyt ansionmenetyskorvausta.

Vastakkainen tulkinta johtaa lopputulokseen, jossa työantaja hyötyy taloudellisesti A:lle aiheutuneesta vahingosta saadessaan tapauksessa kyseessä olevat palkkasaatavat ansionmenetyskorvauksella maksatetuksi. Jäsen katsoi, että tällainen ratkaisu on rikastumiskiellon periaatteen vastainen.

Erikseen vuosilomakorvauksen osalta jäsen totesi, että oikeus vuosilomakorvaukseen perustuu vuosilomalain 17 §:ään. Vuosilomalailla on saatettu kansallisesti voimaan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY, annettu 4 päivänä marraskuuta 2003, tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista (työaikadirektiivi). Työaikadirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään todennut palkallisen vuosiloman tarkoituksesta, että on kiistatonta, että palkallisen vuosiloman tarkoituksena on mahdollistaa se, että työntekijä voi levätä ja että hänellä on lepo- ja vapaa-aikaa (C-350/06 ja C-520/06, Schultz-Hoff ym., tuomion 25 kohta samassa ratkaisussa EUT on todennut, että tämä tarkoitus eroaa tältä osin sairauslomaoikeuden tarkoituksesta. Ratkaisussa on todettu, että viimeksi mainittu myönnetään työntekijälle, jotta tämä voisi tervehtyä sairaudesta). Artiklan 2 kohdan mukaan palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy. Kansallisesti direktiivin artikla on saatettu voimaan vuosilomalailla.

Palkallista vuosilomaoikeutta koskevan sääntelyn ehdottomuus ja työaikadirektiivin 7 artiklan sanamuoto ja sitä koskeva relevantti oikeuskäytäntö asettavat selkeät rajat kansalliselle liikkumavaralle kaikissa asioissa, jotka koskevat työntekijän oikeutta palkalliseen vuosilomaan tai oikeutta korvaukseen rahalla, kun työsuhde päättyy. Direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mahdollistama palkallisen vuosilomaoikeuden korvaaminen rahallisesti on sanamuodon mukaisesti poikkeus, joka on mahdollista vain silloin, kun työsuhde päättyy. Kyseisellä säännöksellä turvataan ennen kaikkea se, että silloin, kun työsuhde on päättynyt ja kun palkallisen vuosiloman pitäminen ei näin ollen todellisuudessa enää ole mahdollista, työntekijällä on oikeus rahalliseen korvaukseen, jotta estetään se, että työntekijä ei voisi edes rahallisessa muodossa käyttää tätä oikeutta kyseisen mahdottomuuden vuoksi (C-341/15, Maschek, tuomion 26. kohta). Direktiivin sanamuodon perusteella on myös pääteltävissä, että pitämätön vuosiloma on korvattava sellaisenaan, eikä rahallisen korvauksen saamista koskevan oikeuden syntymiselle aseteta mitään muuta edellytystä kuin se, että työsuhde on päättynyt, ja toisaalta se, ettei työntekijä ole pitänyt kaikkea palkallista vuosilomaansa, johon hänellä oli oikeus työsuhteen päättyessä (C-341/15, Maschek, tuomion 27 ja 28 kohdat, C-118/13, Bollacke, tuomion 23 kohta).

Euroopan unionin oikeudessa turvattua palkallista vuosilomaa koskevaa oikeutta ei voida alistaa kansallisessa sääntelyssä millään tavalla työtapaturma- ja ammattitautilain alaiseksi. Tilanne ei voi muodostua työtapaturma- ja ammattitautilain tai sen tulkinnan takia sellaiseksi, että direktiiviin pakottavaan sääntelyyn perustuva oikeus vuosilomakorvaukseen työsuhteen päättyessä, joka on kansallisesti saatettu voimaan vuosilomalailla, menettäisi merkityksensä. Nyt käsittelyssä olevassa tapauksessa käytännössä näin tapahtuu, jos ansionmenetyskorvaus maksetaan A:n sijasta työnantajalle huomioon ottaen, että A ei ole saanut kyseiseltä ajalta sairausajan palkkaa tai työnantajan maksamaa muuta korvausta kyseisen ajanjakson ansionmenetyksestä. Asiassa tulee ottaa huomioon vuosilomakorvauksen tarkoitus, joka on toimia korvauksena työntekijän pitämättömistä lomista tilanteessa, jossa työsuhde päättyy. Tämä tarkoitus suhteessa työntekijään ei toteudu, jos työnantaja ikään kuin korvaa työsuhteen päättymistilanteessa maksettavaksi tulevalla vuosilomakorvauksella työkyvyttömyyden aikaisen palkanmaksun työtapaturma- ja ammattitautilain tarkoittamalla tavalla vahingoittuneelle työntekijälle samalla kun työnantaja itse saa vuosilomakorvauksen korvatuksi ansionmenetyskorvauksella.

Edellä todettujen perustelujen vuoksi jäsen katsoi, että tapauksessa ei ole kyse työtapaturma- ja ammattitautilain 139 §:n 1 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, kun työnantaja on asiassa maksanut irtisanotulle työntekijälle vuosilomakorvausta, lomarahaa ja työaikapankin rahakorvausta.

Tamla 29.1.2026 – 3091/2024. Asia on ratkaistu vahvennetussa jaostossa